Ilkka Talvi on jämsäläinen eräopaskonkari, joka tuntee Himos-Jämsän luontokohteet kuin omat taskunsa. Ilkka luonnehtii itseään näin: Olen historiasta ja tarinoista ammentava kohta kait poroksi harmaantuva erä- ja luonto-opas.
Rotkovuori eli Ruuhivuori
Askeleet johdattavat tutulle näköalapaikalle Rotkovuorelle. Syksyisen pirteä, aurinkoinen sää ja kevyen vilpoisa tuuli heiluttaa vanhojen mäntyjen oksia. Istahdan kelon rungolle ja jään katselemaan vastapäisen Konivuoren hakattuja rinteitä.
Annan ajatusten virrata menneeseen ja kuvittelen, miltä maisema on näyttänyt aikojen saatossa, jos olisin voinut tehdä aikamatkoja eri vuosisadoille.
Jääkausi on päättymäisillään Rotkovuoren alueella runsas 10 000 vuotta sitten. Olen saarella ja alapuolella Rotkojärvessä virtaa jäiset vedet vinhasti kuluttaen rotkon pohjaa alempia rinteitä myöten. Muutama muukin saari pinnistelee veden pinnan yläpuolella. Mikään kasvillisuus ei ole ehtinyt vielä juurtumaan kallionkoloihin, eläimiä ei ole, eikä horisontissakaan näy ruuhella saapuvaa ihmistä.
Eletään vuotta 1449. Ryhmä virallisen näköisiä henkilöitä saapuu etelän suunnasta Nytkymeltä Rotkovuoren kapeimmalle paikalle hakut, lapiot ja kirveet olalla sekä alkeellinen karttaluonnos kädessä. Joukko laskeutuu rotkon rinnettä alaspäin ja merkitsee ulkonevaan kalliopaateen ristin; tässä kulkee hämäläisten ja satakuntalaisten raja, näin on ruotsalainen käskynhaltija Eerik Akseli Tott suuressa viisaudessaan määrännyt. Alla olevista kaskimaista ja metsästysalueista on ollut riitaa.
Tora kytee kuitenkin edelleen pinnan alla. Jo vuonna 1632 Jämsän kappalainen Hamnell johdatti 180 päisen joukkonsa taisteluun suinulalaisia vastaa. Ainoan luodikon paukaukset sekoittuvat kirveiden ja jousien kalskeen lomaan. Savinen viljava maa on haluttua kaskirukiin ja –nauriin viljelyyn. Tällä Huokola -nimisellä paikalla kaskisavut tulisivat nousemaan vielä jämsäläisten toimessa monen miespolven ajan. Konivuoren rinteet näyttävät aika ajoin yhtä puuttomilta kuin nykyisin.
On surun ja viimeisten sotien aikaa ja itärintamalta virtaa kaatuneiden arkut kotiseudun multiin. Hallitus on kieltänyt tanssimisen ja muunkin ilakoinnin kansalaisilta. Mutta onhan nuorten jossain tavattava toisensa ja niinpä Rotkovuoren korkeimmalle paikalle kalliolle kaukana valvovien silmien alta kokoontuu viikonloppuisin ihmisiä tutustumaan toisiinsa ja mahdollisesti löytämään elämänkumppanin; minkäs teet! Joku on tuonut viulun tai hanurin matkassaan, tanssitaan. Elämä jatkuu.
Havahdun. Vanhan miehen paikat on kankottuneet ja ylösnousu vaikeaa. Huokaisen. Vilkaisen vielä neljäkymmentä metriä alempana sijaitsevan tummavetisen Ruuhijärven pintaan. On upeaa, että joku on halunnut rauhoittaa suuren osan Rotkovuoresta tulevien kulkijoiden käyttöön.
Synninlukko
Eittämättä Synninlukko on jämsäläisistä rotkovajoamista eli paikallisella murteella sanottuna roteista kaikkein tunnetuin. Opasteet kohteeseen on merkitty Jämsä-Jämsänkoski tien suunnalta. Ajo-ohjeet löydät Synninlukon kuvaussivulta.
Matka on kuitenkin tekemisen arvoinen, sillä luontomatkailuhankkeen puitteissa viimeinen 400 metriä on sorastettu niin, että perille pääsee myös liikuntarajoitteinen. Tämän jälkeen kuljetaan loppumatka komean portin alta rotin rajalle asti rakennettua ”puupolkua” pitkin lavalle saakka. Paikoitusalueelta löytyy myös käymälä.
Synninlukkoon sisään astuessa kostea pienilmasto henkäilee vastaa. Rehevän rotkolaakson etenkin oikean puoleinen kuusen korkuinen jyrkkä kallioseinänä salpaa hengen. Kallion hyllyillä viihtyy keväällä pesivä viisas musta korppi. Huuhkajankin tekisi mieli samoille pesimäpaikoille, mutta sopu ei taida antaa sijaa.
Yöpakkaset olivat jäädyttäneet kallion seinämällä valuvan veden osin jääksi. Rotkoon kannattaakin tulla myös talvisaikaan lumikengät jalassa. Polut kiemurtelevat maassa etsien helpompaa väylää kuusten juurten, kaatuneiden runkojen ja kivilohkareiden lomassa. Kulku on paikoin hankalaa. Täytyykin ihmetellä, miten heikko ihminen on entisaikoina pärjännyt rotkossa etsiessään sieltä turvaa vainolaiselta. Näin lienee tapahtunut ainakin Suuren Pohjansodan aikoina, Isonvihan vallitessa poloisessa Suomen maassa. Nimi Synninlukko viittaakin alkuosaltaan, ei suinkaan syntiin, vaan syntymään, ja jälkimmäinen osa umpinaiseen rotkoon Hämeen murteella.
Rinnettä kuvatessani huomaan ensi kertaa kalliossa kasvot. Hätkähdän, onko täälläkin palvottu Ukkoa? Tosin myönnän, että mielikuvitukseni on luova.
Eteenpäin jatkaessa vastaan tulee lähde. Sen kerrotaan olevan syvä ja ulottuvan maan alla aina Jämsänjokeen saakka. Myös tähän lähteeseen on kertomusten mukaan uponnut mullikka ja tullut aikojen saatossa esiin Jämsänjoen alajuoksulla. Lähde ei jäädy kuin kovilla pakkasilla pinnasta.
Rotkon perältä nousee polku ylös. Se seurailee rotkon reunaa ja ainakin minun pitää ottaa puun rungosta kiinni, kun kurkistan alas. Huikea näky, vatsanpohjassa tuntuu. Eikö tätä tunnetta kutsuta myös elämykseksi.
Linnasenvuori
Linnasenvuoren alkupuolelle on pystytetty kyltti: Muinaislinna, lain suojaama. Linnavuori onkin arkeologinen termi, joka tarkoittaa korkean tai jyrkkärinteisen mäen tai harjun päälle rakennettua muinaista puolustusvarustusta. Nämä määritteet sopivat Jämsänkosken Linnasenvuoreen. Se on Suomen mäkilinnoista pohjoisin.
Jatkan hyväkuntoista polkua pitkin kapuamista kohti mäen lakea. Matkalla näen muutamia alueesta kertovia kylttejä lisää. Mielestäni Linnasenvuori sopiikin hyvin vaikkapa koululaisryhmille opintokäynnin kohteeksi. Juuri ennen lakea on opastetaulu, joka kertoo, että edessäni kallioterassin reunalla on vielä nähtävillä alkuperäisiä kivisiä puolustusvarustusten jäännöksiä. Innosta hehkuen nousen vielä muutaman metrin ylemmäs ja kas, siinähän niitä on pitkä rivi, itse asiassa arviolta 100 metrin matkalta. Niitä olisi varmaan enemmänkin, mutta muistitieto kertoo, että kiviä olisi käytetty ainakin 1800-luvulle asti talojen peruskivinä ja tulisijoja muurattaessa. Varustuksen puiset arkut ovat maatuneet jo aikoja sitten.
Linnasenvuorta on käytetty myöhäiseltä rautakaudelta, noin 800–900-luvuilta alkaen aina 1200-luvulle saakka puolustamaan paikallisia asukkaita hyökkääjiä vastaan, sillä Jämsänjoesta on aikoinaan saatu runsaita lohisaaliita ja metsät ovat olleet lähes pullollaan ”metsänkarjaa”. Vuoren yläosa onkin yllättävän laaja ja sieltä on ollut hyvät näkymät ympäristöön. Muutamia vuosia sitten alueella tehtiin onnistunut harvennushakkuu, jolla avattiin maisemaa. Onneksi vuoren rinteille on jäänyt vanhempia puita pystyyn, jotka lisäävät tunnelmaa. Tuhat vuotta sitten rinteillä ei kasvanut ainuttakaan puuta. Lähden laskeutumaan toista polkua pitkin alaspäin. Edessäni ovat vuoren jyrkimmät rinteet. Niitä pitkin olisi hyökkääjällä ollut raskasta nousta rinnettä ylös, etenkin, kun ylhäältä käsin vainolaisen päälle olisi satanut nuolia, keihäitä ja kiven järkäleitä.
Voisi olla mainiota rakentaa edes pieni pätkä entisajan muuria uudelleen. Sepä voisi houkutella matkaavia tutustumaan muinaislinnaan, ja antaisi käsityksen entisajan elämästä. Ehkäpä innostuisin itsekin pukeutumaan 1000 vuotta vanhaan asuun ja kalistelemaan miekkaa hurjasti huutaen.
Jämsänjoki
On olemassa joki, josta sanotaan: Hiljaa virtaa Don. Jämsänjoesta puolestaan voisi todeta: Siin on jokk, jokk ei hättäile. Näin ei ole aina ollut, vaan joen alkupään ja Kankarisveden välillä ovat vielä runsas sata vuotta sitten olleet vuolaat Patalankoski (13 metriä pudotusta) ja Rekolankoski (9 metriä). Siinäpä olisi ollut lysti kanootilla tai kajakilla meloa. Nyt kosket tuottavat voimaa paperitehtaalle.
Jämsänjoki ei ole mikään vanha joki. Se lähti kehittymään noin 7000 vuotta sitten, kun Päijänne jääkauden jälkeisen maannouseman jälkeen alkoi etsiä uutta uomaa etelästä pohjoisen sijaan. Vesi puhkaisi uuden uoman Pikku-Salpausselän Vuolenkoskella ja samalla syntyi Kymijoki, jota pitkin Jämsänjoen ja Päijänteen vedet päätyvät Suomenlahteen.
Minulle Jämsänjoki on merkinnyt paljolti paikkaa, jonne on voinut ylpeydellä tuoda turvallisesti melojia ympäri maailmaa. Joenvarren useat luontokohteet, maisemat, höyrylaivat, itse kaupunki ja kaupunkilaiset ovat antaneet runsain mitoin aineksia hersyville tarinoille. Jämsänjoki on myös osa Wanhan Witosen melontareittiä. Lähdenpä siis melomaan Kellokalliolta kohti Hulkkiota ja Päijännettä.
Kellokallion nimi viittaa jälleen kerran Isoonvihaan. Tiedetään, että kasakat olisivat mielellään ryöstäneet kirkkojen tapulien kirkonkellot, vieneet ne Venäjälle ja sulattaneet niistä uusia tykkejä. Tätä Jämsän seurakunnan väki ei tietystikään halunnut, niin monta kertaa oli rakkaiden kellojen soitto kutsunut väkeä sanaa kuulemaan. Niinpä päätettiin upottaa kellot jokeen ja vanha kallio toimi hyvänä maamerkkinä. Joesta viholainen ei kelloja löytänyt, mutta eipä kyllä sitten paikallisetkaan, vaikka niitä on kuulemma usein etsitty. Muuten, jos tulet syysiltana varovasti joen törmälle Kellokalliolle, voit kuulla niiden edelleen soivan veden alta. Itse olen ehkä kuullut joskus sen soiton, kun olen oikein pinnistellyt kuuloa.
Melon alavirtaa pitkin, ohitan Ryönit, Tuuralammin ja rautatiesillan. Joki tekee muutaman mutkan, vaikka yleisilmeeltään se on varsin suora. Nyt vasemmalle puolelle jää Jämsän kirkko ja oikealle Lopotti. Näitä on yhdistänyt aikanaan joen ylittänyt ensimmäinen silta. Nytpä häämöttää jo itse Jämsän keskusta, Seppola. Ohitan laiturissa olevat satavuotiaat höyrylaivat ja kolmas silta jää taakseni.
Ennen viimeistä 9-tien siltaa kohoaa vasemmalla töyräällä arvoituksellinen Hiidenmäki. Kerron siitä myöhemmin tarkemmin. Kansanopiston jälkeen joki levenee hetkeksi. Korkeat kalliot tervehtivät tulijaa: Virmanpyhä. Se on esihistorialliselta ajalta oleva uhri,- hauta- ja palvontapaikka sekä yksi Jämsän kymmenestä aarnialueesta. Virmanpyhän nimelle löytyy seuraavanlainen selitys: Virma tarkoittaa virtaavaa ja vinhaa (soutamista) sekä pyhä-sana ikivanhaa epäkristittyä ”varottavaa, vaarallista, tabua”, tiettyjä käyttäytymismuotoja vaativaa toimintaa. Nuoruudessani esimerkiksi käytiin lauantaina saunassa, oltiin siis puhtaita pyhänä ja oltiin siivosti. Kerrotaan myös tarinaa keskiajalta, jolloin pappi souti kirkkoveneellä Päijänteen yli Sysmästä sanaa julistamaan Jämsän kirkkoon. Koskenpääläinen vihittäväksi tullut nuoripari myöhästyi kirkonmenoista, mutta souti papin kiinni Virmanpyhän kohdalla ja maissa pari vihittiin. Vihkipaikan nimeksi tuli morsiamenpenkki. Olen joitain vuosia sitten istunut vihityn vaimoni kanssa samaisella kivipenkillä.
Melonta jatkuu vielä pari kilometriä, ennen kuin saavun perille Hulkkioon, Päijänteen suulle. Taidanpa pistäytyä satamaravintolassa kahvilla!
Hiidenmäki
Voihan hiisi! tai, painu hiiteen! Näinhän sitä on aika moni manannut tai kironnut tietämättä, mitä hiisi on alun perin tarkoittanut. Niinpä minä suuntasin retkeni Jämsän keskustan tuntumassa olevalle Hiidenmäelle ottamaan asiasta selvää.
Jämsänjoen itärannalla, lähinnä keskijuoksulla, on yli sata vuotta sitten virallisesti löydetty ensimmäiset yksittäiset polttohaudat. Ja vuonna 1999 paikallinen harrastaja sai jättipotin! Hiidenmäki osoittautui satoja vuosia käytössä olleeksi (500–1150 jkr.) hiideksi eli rautakautiseksi polttokalmistoksi.
Paikalla on haudattu ja poltettu vainajien luut ja esineet, tuhkat sekä näille kuuluneet korut ja esineet on laskettu kallionkoloihin. Kalmistosta on löydetty ihmisen luiden lisäksi koiran luita sekä karhun kynsiluita. Ennen polttoa vainaja lepäsi puisella paarilla, jonka päälle oli levitetty karhuntalja. Vainaja siis valmistettiin matkaan tuonpuoleiseen eli tuonelaan siellä tarvittava esineistö mukana. Mikä tekee Hiidenmäestä erikoisen kalmiston, on se, että aseet puuttuvat. Todennäköisesti muualta Jämsästä tehdyt irtolöydöt ovat peräisin Hiidenmäestä?
Vainajaa ei rautakaudella pelätty, vaan kalmistot saattoivat olla sukukalmistoja lähellä koteja ja haudatut olivat edelleen suvun jäseniä niin kauan, kuin heidät muistettiin. Niinpä Jämsän rautakautista asutusaluetta on etsitty Hiidenmäen läheltä, mutta todennäköisesti myöhempi rakentaminen on tuhonnut sen.
No nyt selvisi hiiden alkuperä, näinhän se onkin! Seison vielä pitkän tovin jyrkänteen reunalla ja katselen Jämsänjoen yli sen vastarannalle. Jyrkänne nousee parikymmentä metriä lähes kohtisuoraan ylös. Tuhansia vuosia sitten ennen joen syntyä Muinais-Päijänteen vedet olisivat kastelleet varpaani.
Vororotti
Jo pelkkä nimiyhdistelmä houkuttelee käymään paikalla. Voro kuulostaa tutulta, kyllä varastahan se tarkoittaa. Ja rottihan tulee Jämpsän murteesta tarkoittaen rotkoa. Alueen kallioperä on yli 1800 miljoonaa vuotta vanhaa graniittista syväkiveä ja on maakunnallisesti merkittävä kuivalla maalla sijaitseva rotkovajoama. Täytyypä heti alkuun varottaa, että rotkon alueella maasto on vaivalloisen kivistä ja hankalaa kävellä, mutta vaivan arvoista. Hyvät maastokengät kannattaa laittaa jalkaan.
Ajelen 9-tietä Tampereen suuntaan ja poikkean ensin Järvenpääntielle sekä edelleen Vuorisjärventielle. Osa Vuorisjärventiestä on vanhaa Laukaantietä, jo 1400-luvulla kuljettua, eikä Hämeen Härkätietä, kuten erheellisesti joskus mainitaan. Vielä muutama sata metriä patikointia ja Vororotti onkin edessäni.
Ja hei! Minua tervehtii korkea, kapeahko kalliopaasi, jonka yläosa muistuttaa mielestäni ihmisen päätä! Seuralaisena löytää eri kohdasta toisetkin kasvot. Täällä on ”varmasti” ennen palvottu ukkoa. Ihan mykistää. Nousen ylös kalliotasanteelle, sillä tiedän siellä oleva useita kuppikiviä. Löydän ne uudestaan hetken etsinnän jälkeen. Ne ovat selkeästi ihmisen tekemiä. Tämä vahvistaa oletusta palvontapaikasta, sillä kuppikiviin on nähtävästi jo pronssikaudelta tai rautakaudelta lähtien laitettu uhri ensimmäisestä satoon, karjanhoitoon tai muuten kotiin liittyvästä tuotteesta (vilja, maito jne…). Vororotin läheltä voisi siis löytyä vanha kaski tai kuokkaviljelys.
Lähden vielä luolaa haeskelemaan. Olen mielestäni löytänyt sen jo aikaisemmilla käynneilläni, mutta huomaan, että löydöksestäni puuttuu katto. Se onkin siis vain halkeama. Vaimoni katoaa johonkin, ja jalanjälkiä seuratessa huomaan, että hän on kadonnut maan uumeniin, luolaan. Tästä luolasta tulee rotkon alkuosan nimi Voro. Nimittäin ennen vanhaan lähellä torpassa asusti Hönnipoika. Hän sitten sivukylien talojen miesväen mennessä kauemmas päivän töihin astui sisään kirves kädessä ja vaati ruokaa pöytään. Saattoipa samalla käteen tarttua jotain arvokkaampaakin, jotka Hönnipoika piilotti luolaan. Puhutaan myös erään partalalaisen opettajan luokkaretkillä piiloutuneen luolaan ja säikäytelleen oppilasparkoja.
Vororotti on suosikkini Jämsän luontokohteiden joukossa. Suosittelen siellä käyntiä ja oppaan johdolla reissusta voisi saada vielä enemmän irti.
Lue lisää Ilkasta Jämsän kaupungin sivuilta.
Sisältö on tuotettu osana Uutta kilpailukykyä Himos-Jämsän matkailuun -hanketta.